torstai 31. heinäkuuta 2014

The red house feels so empty

Misswindyshopin tilaus, eli uudet kengät hajonneiden tilalle, saapui tiistaina. Keskiviikkoaamuna postilaatikosta kolahti lappu myös saapuneesta TopVintagen tilauksesta. Ilo jäi kuitenkin lyhyeen, koska samana aamuna isäni soitti, että mummo on sairaalassa, eikä mitään ole tehtävissä.
Hiukan rauhoituttuani kävin hakemassa paketit ja ehdin materialistina harhauttaa itseni pois murheista ja iloita tovin istuvista vaatteista ja kauniista kengistä.

Ilo loppui jo iltapäivällä, kun kesken ruokaostosten näin isän numeron soittavan. En halunnut Lidlin kylmäaltaan vieressä vastata puhelimeen, mutta koska tiesin mitä asia koski, ei sillä ollut mitään merkitystä vaikka olisin pyytänyt odottamaan ja soittamaan uudelleen.
Rakas mummo oli nukkunut pois.

The red house feels so empty.
Kävin viime torstaina mummon luona ja olisin voinut käydä sunnuntainakin, mutta en halunnut antaa sellaista kuvaa, että käymme siellä vain norkoilemassa ruokaa (jota kyllä joskus teimme, koska mummo teki maailman parasta ruokaa ja siellä oli aina ylimääräistä). Ajattelin, että ehtii sitä marmatusta siitä miksei poikaystävä käy kylässä ja miksen minä saa töitä kuunnella ensi viikollakin. Kai minä oletin, että 86-vuotias teräsmummomme elää ikuisesti.
Halusin esitellä joskus omat penskat mummolle, saada töitä, tuoda miehenkin kylään ja tehdä mummon ylpeäksi niin kuin muutkin serkkukatraasta. Sen sijaan tein jotain, mitä en ikinä ajatellut tekeväni: menin katsomaan häntä perheeni kanssa suru-uutisten jälkeen.

Minä pelkään kuolemaa niin kuin varmaan valtaosa ihmisistä, mutta vielä enemmän pelkään kuolleita. Ajatuskin konkreettisen kuoleman näkemisestä saa minut kauhun valtaan, enkä mitään muuta kammoakaan niin paljon kuin mustavalkoisia vanhoja post mortem-valokuvia (kiitos Paawo näistä ikuisista traumoista).
Mutta jotenkin en ajatellut asiaa näin, vaikka halusin kyllä jänistää tajuttuani mihin oikein olin mennyt shokissani lupautumaan. Voi olla, että traumatisoidun jälkikäteen tajutessani asian kokonaisuudessaan, mutta sain jotenkin mielenrauhan nähdessäni mummon vielä kerran. Vaikutti siltä, että mummo avaisi hetkenä minä hyvänsä silmänsä ja alkaisi murehtia työttömyyttäni ja kysellä taasko se kaveri vain jurottaa tietokoneella. Ja ehkä minä toivoinkin, että niin olisi käynyt.


Minulle kirjoittaminen on tärkeä työväline tunteiden käsittelyyn. Minun on avauduttava usealla eri tavalla, etten jää märehtimään asioita pääni sisälle, koska minulla on taipumusta neuroottisuuteen. Käsittelen asioita myös huumorilla, ja yritän ajatella iloisia asioita surullisessakin tilanteessa. Tänään pohdin juhannusta ja mummon koomista ilmettä, kun setäni soitti Pohjolan Pidot pienessä sievässä, ja hymyilin, ehkä naurahdinkin kuvaa katsoessani. Mutta sitten (itsekkyyttäni) tajusin, että minne sitä nyt mennään kun on tylsää, missä vietetään juhannusta porukalla? Missä norkoillaan ruokaa jouluna, entä pääsiäisenä? Kuka nyt kertoo asiat kaunistelematta niin kuin ne ovat?

Setäni omistaa talon, mutta menimme aina "mummon luo". Koko suku kerääntyi aina sinne, pieneen taloon ja yleensä yhteen pieneen huoneeseen (talvella) tai sitten puutarhaan (kesällä). Meillä nuorisollakin on ollut hauskaa viime vuosina, kuten blogia pitempään seuranneet ovat varmaan nähneetkin kuvista. Varmasti jonain päivänä meillä on taas hauskaa siellä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että jotain olennaista sieltä puuttuu, kun suvun matriarkka ei ole sanomassa "Ei kymmentä käskyä!"

Toivottavasti sunnuntain tullen muistan olla kysymättä veljeltäni mennäänkö mummon luo.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Rain and red

Yes, it's a new dress. Parempi, etten enää käy wannabella, koska aina hairahdan. Topvintagen tilausta odotellessa tarttui mukaan pitkään haluamaani printtiä, eli punainen polkadotmekko. Olipahan halvempi kuin Vivienin mekot ja eri leikkausta, ettei kaikki mekot ole perus halterneckiä, vaikka ei niissä mitään vikaa ole. Ihania ovat, mutta vaihtelu virkistää ja miestä riipoo, koska en ole enää söpö goottityttö vaan "mummovaatteissa" kulkeva retroreprohörhö.

Tänään on Olavinpäivä ja vuotuinen perinne piti uusia, että menimme kaupungille. Myös se uusiutui, että tänä päivänä oli ukkosta, mutta se oli päivällä ja tällä kertaa puut eivät lentäneet pitkin katuja irti juurineen niin kuin neljä vuotta sitten.

Pääsin viimein käyttämään tyllihametta kellohelman kanssa, koska kiitos ukkosen lämpötila laski kahteenkymmeneen. Olipa muuten virkistävää, vaikka sää olikin tylsän harmaa ja jatkuvaa sadetta enteilevä. Sadetta ei tullut, mutta terassit olivat täpötäynnä ja kaupungilla oli niin paljon porukkaa, että meinasi jäädä huomaamatta pikkuveli tyttöystävineen. Sain kuitenkin joukon kasaan, mutta jotenkin joukon kemiat meni tänään vähän vinoon ja kaikki lähtivät kahdeksan jälkeen kotiin enemmän tai vähemmän vittuuntuneena.
I'm sad. :(

Karaokelaulaja melkein näkyy.
Kuudelta oli karaokea, jota kuuntelimme miehen ja miehen siskon kanssa ennen kuin muut liittyivät seuraan. Kymmenestä esiintyjästä vain yksi lauloi hyvän biisin, My Heart will go onin :D Onko ihme, että tykkäsin? Maailman paras laulu vielä 17 vuoden jälkeenkin, mutta minua meinaa aina itkettää sitä kuunnellessa, joten kääntelen päätäni ja räpyttelen silmiä vaivihkaa. Saman reaktion aiheuttaa Lellonakuninkaassa Mufasan kuollessa soiva musiikki. It's just too much.

Ostin lakuja, söin vietnamilaista toriruokaa ja iltaa kohti aurinkokin alkoi kirkastua. Ikävä kyllä meno lähti alaspäin, koska ei yksinkertaisesti ollut tekemistä. Kun kolme ihmistä menee aamulla töihin, ei oikein hingu ryypätä itsekään. Sitten kun siitä saahaan aikaan riidan tapainen, ei jää kuin kakan maku suuhun, varsinkin kun terasseille ei sitten mahdu kuitenkaan. Tulipahan sentään käytyä, ja onhan minulla lakuja.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Vuosipäivä ja Perlina di Castello

Meillä tuli miehen kanssa neljä vuotta yhdessä täyteen. Huh sentään. Miehen sanoin: "Ollaanko oltu jo liian pitkään yhdessä?"

Aika nopeasti on aika kulunut. Tuntuu siltä kuin olisimme vasta vuosi sitten kesällä alkaneet seurustella, mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että sitä ollaan oltu ikuisuus yhdessä. Ajattelin aina, että neljä vuotta on pitkä aika, mutta isovanhempani olivat 59 vuotta naimisissa ja yli 60 vuotta yhdessä (till death do us part), että katsotaan sitten kasikymppisenä uudestaan. En ole ainakaan vielä kyllästynyt mieheen niin perinpohjin, että aika alkaisi tuntua pitkältä. Se on kai hyvä asia. Välillä sen sijaan tuntuu siltä, että se vain menee ohi eikä tule oikein tehtyä yhtään mitään. Se taas ei ole hyvä asia, mutta ei oikeastaan liity parisuhteeseen mitenkään.
 
Onneksi tänään tuli elvytettyä vanha perinne ja mentyä vuosipäivänä syömään hienoon ravintolaan. Tänä vuonna ryhdyin jo hyvissä ajoin mouruamaan, että mennään syömään Piattan tilalle tulleeseen italialaistyyppiseen ravintolaan Perlina di Castelloon, Linnaan Helmeen. Kun ravintolaa vielä rakennettiin keväällä, ilmoitin silloin ensimmäisen kerran, että tuonne mennään joku päivä syömään ja siksi päiväksi valikoitui sitten neljävuotispäivä.

Vuosipäivän lähestyessä aloitin viikko sitten vastahakoisen poikaystävän taivuttelun ja jatkoin sitä ahkerasti eiliseen saakka, jolloin asia meni viimein perille miehen paksuun kalloon (yes, I'm annoying as f*ck) ja tänään sitten menimme iltapäivällä katsastamaan paikan.

Anteeksi, saatoin jo haukata ennen kuin muistin ottaa kuvan. :)
Meillä ei ollut pöytävarausta, eikä ollut monella muullakaan asiakkaalla, mutta ketään ei silti käännytetty pois. Pääsimme heti istumaan ja palveluakin tuli jo ennen kuin olin ehtinyt päättää mitä ruokaa haluan. Ystävällisen tarjoilijan avulla otimme päivän lihaa, joka sattui olemaan naudan sisäfilettä timjamikermaperunoilla, punaviinikastikeella ja kasvishöystöllä, ja aterialle sopivaa tarjoilijan suosittelemaa punaviiniä. Juon kyllä punaviiniä lihan kanssa, mutta en yleensä ruoan kanssa samaan aikaan, koska monet viinit peittävät hyvän lihan maun alleen sen sijaan, että korostaisivat makua, mutta tämä viini oli niin hyvää, että voisin ostaa sitä kotiinkin. Kaikki maut sointuivat yhteen aina viiniä myöten ja ruokaa oli riittävästi.

Pannacottaa kinuskilla ja kauden lisukkeilla, eli mansikoilla.
Italialaista suklaakakkua, vaniljajäätelöä ja vattukastiketta.
Jälkiruoaksi mies otti pannacottaa, minä suklaakakkua. Pannacotta oli kuulemma hyvää, mutta sitä oli vähän. Suklaakakku oli taivaallista, täyteläistä ja sitä olikin sitten melkein liikaa :D Monessa ravintolassa sitä on puolet tuosta määrästä (lautaset ovat samankokoisia, joten huomaatte varmasti eron määrässä), joka on liian vähän, mutta voi luoja kuin oli hyvää. Meinasin haljeta ähkystä ja unohtaa cafe latteni kokonaan. Syötin miehelle tuosta jonkin verran, etteivät mekon luut katkenneet turvotuksesta.

Monessa ravintolassa annokset ovat pieniä, mutta Perlina di Castellossa tuli kylläiseksi. Ruokaa oli paljon, sitä ei tarvinnut odottaa kauan, palvelua ei senkään vertaa ja tarjoilija oli kerrassaan herttainen. Mies sitäkin herttaisempi, koska tarjoutui maksamaan 96 euron laskun. <3   
5/5 tähteä. Tänne uudestaan. Namnam.

Päivän asu. Petticoat piti jättää kotiin, koska ulkona oli 29 astetta varjossa. Kenkäkin hajosi jo ennen kuin päästiin edes kaupunkiin. Suutarireissu edessä.
Kun olimme lähdössä, vastaan tuli kapealla tiellä elitistejä hienoissa puvussaan. Yksi miehistä tokaisi kovaan ääneen: "Nuo ovat varmaan ulkomaalaisia, kun ajavat jalkakäytävällä pyörällä!"
Teki mieli huutaa takaisin: "Ja työ ootte varmaan kehäkolmosen sisäpuolelta - Savonlinnassa ajetaan nimenommaan jalkakäytävällä!" Mieheni ihmetteli missä muuallakaan sitä ajaisi. Ei ajoradalle mene hullukaan.
Terveisin,
Koko ikänsä jalkakäytävällä pyöräilleet paikalliset

No, nyt selvisi sekin miksi kelloakaan rinkuttamalla ei saa tietä keskustassa heinäkuussa parveilevilta oopperahörhöiltä. Ensi kerralla ajan reippaasti oranssilla jopollani päälle sen sijaan, että köröttelisin perässä herrasmiesnaisen tavoin. Game on, bitches!

Aterian jälkeen kävimme istumassa puistossa ja Valossa drinkeillä nauttimassa helteistä. Siinä vaiheessa olisin jo voinut vain kieriä kotiin, koska olin niin turvoksissa, mutta kävimme kurkkaamassa Riihisaaressa olevaa patsasnäyttelyä. Patsaat oli tehty kivestä ja valtaosa oli afrikkalaisperäisiä. Niillä oli hauskoja nimiä, vaikka en yleensä tykkää tuontyyppisestä taiteesta.
Proud Woman. Sopii minulle hyvin ja muistuttaa myös varsin yksitoikkoisia posejani.
Patiently waiting & Leave me alone. Ihan kuin minä ja poikaystäväni silloin kuin pitäisi keskustella jostain vakavissaan.
Asiaan kuuluvasti myös Lovers.
Elukkapatsaat olivat suosikeitani, mutta tuo naamakin oli kiva. Hiding and listening. Ilman nimiä eivät varmaan olisi kiinnostaneet puoliksikaan niin paljon kuin nimien kanssa.
Tällä kertaa vanhukset soittivat harmonikkaa ja lauloivat. Aiemmin tällä viikolla saaressa lauloi ilmeisesti Mikko Alatalo. Martat myivät lettuja, mutta oli kamala ähky, joten jäi ostamatta.
Kotiin tullessa mittari näytti varjossa 31 astetta. Hyi.
Yleensä tuuletamme läpi päivän, mutta ennemmin olen sisällä 28 asteessa tunkkaisessa ilmassa, pimeässä luolassa, verhot ikkunan edessä, kuin valoisassa saunassa, kolmessakymmenessä asteessa ja aavistuksen raikkaammassa ilmassa. Eipähän tule naapurin tupakin savut sisälle! (Minun puolestani parveketupakointi voitaisiin kieltää, tai alan pommittaa mätiä kananmunia alakertaan kostoksi toistuvista hajuhaitoista ja syöpäsavuille altistamisesta. Beware!)

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

When I met you in the summer

Olen aina pitänyt uimisesta poikkeuksellisen paljon. Vanhempani kutsuivat minua jo kuusivuotiaana kalaksi, kun menin pää kolmantena jalkana järveen sukeltelemaan. Opin varmaan sukeltamaan ennen uimista. Kotikaupungissani on paljon rantoja, joten se on tukenut hyvin tätä uimisharrastusta; teini-iässä kävin poikkeuksetta joka päivä kesällä uimassa, vaikka olisi satanut ja ollut 15 astetta lämmintä. Se puolestaan johtui pitkästi siitä, että tapasin ensimmäisen poikaystäväni rannalla.

Nykyisen kanssa seurustelusuhteeseen päädyimme nimenomaan rannalla oleskelun ja uimisen kautta (mies piiritti minua sinnikkäästi, vaikka olisin halunnut vain pelata tietokoneella ja olla rauhassa). Minä vastustin viimeiseen asti, koska ajattelin silloin, että se olisi vain kesäromanssi (mikä on huono idea hyvän ystävän isoveljen kanssa), asuinhan vakituisesti opiskelupaikkakunnalla silloin, mutta tässä sitä vaan ollaan, muutaman päivän päästä neljä vuotta yhdessä. Huh sentään, se siitä kesäkissana olemisesta.

Ja sitten asiasta kukkaruukkuun: on ilmoja pidellyt!
Eilen hellettä oli hurjat 29 astetta varjossa, mutta menimme vasta illalla uimaan Janinan päästyä töistä ja veljen ostettua uudet uimahousut. Tänään katsoin puoli yhdeksältä lämpötilaa ja mittari näytti 24, joten uskallan odottaa, että pääsemme tänäänkin nauttimaan (kauhulla) ihanista (kamalista) helteistä.

Oli niin kuuma, että kävelin ronskisti uimapuvussani puoli kilometria rannalle. Kuka tarvitsee saronkeja ja muita rantamekkoja, kun uimapuku näyttää monen ihmisen baarimekolta ja peittääkin saman verran?

Huomasin myös, että minulla on aina sama asento. Asia ei johdu siitä ettenkö osaisi muuttaa joskus asentoani vaan siinä, että näytän aina hölmöltä muissa asennoissa. Toivottavasti kukaan ei kyllästy iänikuiseen samaan poseen.

Vesi oli kylmää, mutta kyllähän siinä ui ennemmin kuin olisi uimatta. Mökillä uinnin jälkeen se tuntui vain hyvin jäiseltä aluksi, mutta eipähän ollut kuuma vielä kotonakaan koko iltana. Yönkin nukuin hyvin näkemättä tällä kertaa ilkeitä unia hyvin häiriintyneestä Pienestä Merenneidosta, jossa merenneito pyytää itsensä näköiseltä uppoavaan laivaan jääneeltä sairaalta ihmiseltä jalkoja tyttärelleen Arielille samaan aikaan, kun Eric ryyppää laivan ylellisessä hytissä kavereidensa kanssa.

Ei siitä sen enempää, mukavia helteitä kaikille muillekin! Käykäähän riisumassa talviturkki, jos ette ole vielä eestyneet.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Mökkireissu

Päätin torstaina, että tänä viikonloppuna menen mökille. Pikkuveljen kanssa pakkasimme tavarat perjantaina, odotimme äidin töistä ja painelimme sitten mökille, jossa isä jo koiran kanssa odotteli. Syötiin, juotiin, saunottiin. Ajoitin saunasta tulemisen ovelasti Sinkkuelämän alkamisajankohtaan, koska päätin että viime perjantain jaksot saivat luvan olla ainoat, jotka missaan tällä esityskierroksella. (En muistanutkaan kuinka Miranda ja Steve tapasivat! So cute!)

Kun olin lapsi, en oikein tykännyt mökkeilystä. Joka kesä, joka viikonloppu ja isän lomalla joka hiton viikko mökillä. Se oli jo vähän liikaa, koska kaverit liittoutuivat keskenään ja sitten minä tunsin oloni ulkopuoliseksi. Nykyään mökillä tulee käytyä harvemmin niin kyllähän sinne ihan mielellään menee aina silloin tällöin käymään, vaikka ei siellä vieläkään ole päätähuimaavan paljon tekemistä.
Koira on silpunnut lapsuusajan muistot. R.I.P Turtles-lerppu :(
Vesi oli lämmintä!
Meikitön kesäkuva uinnin jälkeen.
Mökillä tuli luonnollisesti uitua paljon. Vesi oli tuttuun tapaan ihanan lämmintä ja suututtaa, että täällä se on ihan hemmetin kylmää niin ei tee mieli puljata vedessä samalla tavalla kuin mökillä. Lapsena puljasin välillä tunninkin vedessä siitä huolimatta, että olin aina laiha ruipelo ja kamala vilukissa. Tykkään vieläkin uiskennella pitkiä aikoja ja vain kelluskella, koska kellun niin helposti, että voin vain lipua vedenpintaa pitkin krokotiilin lailla.
Pikkuveli oli ostanut riippumaton...
... mutta koira ei tykännyt jos siellä kävi köllimässä.
Pesimme veljen kanssa koiran ja naapurimökkiläiset varmaan luulivat, että nyt sitä tapetaan. Pöysti ei oikein tykkää vedestä ja se kamala paniikissa kiljuminen teki asian selväksi muillekin mökkiläisille. Siitä huolimatta, ettei elukka ymmärrä omaa parastaan, on se yksinkertaisesti pestävä kerran vuodessa. Puolen tunnin mökötyksen jälkeen saimme anteeksi tämän karmaisevan vääryyden, että turkki on puhdas ja niin pehmeä, että koiraa voisi halia paljon pitempäänkin kuin se sallii.

Onko teillä ollut mielenkiintoisia pesukokemuksia omien lemmikkien kanssa?

Mökillä käyntiin kuuluvat myös letut muurikkapannulla.
Pöystillä on paljon asiaa. Koko ajan. Varastaa puita nuotiosijan vierestä, tulee kerjäämään lettuja ja kiipeää syliin niitä kerjätessään. I love her <3
Soutelimme tänään veljen kanssa järvellä ja ajattelin, että jos minä soudan yhteen suuntaan ja veli toiseen, molemmat puolet ruskettuvat, kun aurinko paistaa toiselta sivulta. No, ei ehkä ihan toiminut niin. Kauhulla odotan huomista, jolloin huomaa paloinko/rusketuinko kauniin toispuoleisesti vai huomaako eroa tavalliseen laisinkaan.

Veljen mielestä hyvä tapa ruskettua on istua nuotiolla: kun vanhan tikkataulun tuikkaa tuleen, on nuotion roihu riittävä ruskistamaan elävänkin lihan. Ja samalla laillahan se auringossa itsensä kärventäminen on lihan ruskistamista. Close enough.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Kesäpäivän satunnaista puuhaa ja huivimekko

Jos luulitte, että minulla on vain fiftarityylisiä mekkoja, olette väärässä. Olen ollut mekkoihmisiä jo kauan ennen sitä, vaikka vasta viimeisen vuoden aikana mekkointo on lähtenyt käsistä. Blogin alkuaikoina esittelin pikkumustaparaatiani, mutta on minulla kesämekkojakin kevyemmässä materiaalissa.

Tänään pohdin mitä sitä kehtaa helteellä laittaa päälle ja päälle valikoitui tämä viime tai toissakesänä Kappahlista ostettu, mutta hyvin vähän käytetty huivimekko. Pikkuveljeni mielestä toinen vaihtoehtoni, eli pitkä leopardimaksimekkoni oli kamala, mutta pidän siitä enemmän kuin tästä. Jokin tämän mekon värissä ei miellytä minua (kuin olisi vaikka tuo hiirenharmaa pohjaväri?), mutta muuten se on ihanan mallinen ja ennen kaikkea vilpoisa. Ja kaikista trolleinta, äidillä on tismalleen samanlainen, mutta hän ei tajua käyttää sitä arkena ja iskä kieltää käyttämästä ihmisten ilmoilla :D

Sisko ja sen veli.
Janinakin oli mukana ja omaksui mielellään kuvaajan roolin.
Mekon iso miinus värin lisäksi: näytät aina raskaana olevalta, vaikka olisit pudottanut juuri 5kg.
Yritän vältellä taas koneella jurottamista helteellä, mutta mies ei töiden jälkeen jaksa lähteä minnekään, joten hengasin sitten pikkuveljen ja Janinan kanssa. Tänään kävimme jätskit Lidlistä ja minä halusin kyllä laittaa blogiin nostalgian merkeissä kuvan Lipsi Colan syömisestä, mutta mustanruskea kieleni näytti niin groteskilta, että se kuva jää ulkoisen kovalevyn aarteeksi vastedeskin.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Huvilalla kuppikakkumekossa

Tänään piti olla laiskottelupäivä, mutta pikkuveli tuli kylään ja kävin sitten porukoilla pahoittamassa äidin mielen olemalla rehellinen siitä miksi poikaystäväni ei innostu mökillä käymisestä. Tai oikeammin miksi häntä ei kiinnosta käydä mökillä vanhempien kanssa samaan aikaan, mökkielämä kyllä kiinnostaisi muuten. Äidillä on vähän paha tapa passata ja huolehtia, ettei vierasta hylätä oman onnensa nojaan ja joillekin tämä vieraanvaraisuus on vähän liikaa, kuten epäsosiaaliselle ukolleni.
Äiti osasi sopivasti vastata tähän huomauttamalla, että houkuttelen vain noita epäsosiaalisia miehiä ympärilleni. Aina se mamma osaa osua Akilleen kantapäähän oli sitten kyse painosta tai entisistä seurustelusuhteista.

Kotimatkalla kävin kebabit Savon Nätkistä, uudesta kebabbilasta, josta saa julmettoman kokoisia kebabrullia ja edullista pizzaa ja kebabia. Kun olin ahtanut itseni kuoleman ähkyyn aurakebabrullan myötä, ajattelin painella lenkille (enpäs ole vielä kyllästynyt!), mutta juuri kun olin saanut lenkkivaatteet päälle, mieheni soittaa, että nyt mennään terassille.

Kävimme sitten Huvilalla, jossa en ollut ennen käynyt ja täytyy sanoa, että sieltä sai hyvää palvelua! Emmin siiderin kanssa ja kiltti baarisetä antoi minun maistaa kuivaa omenasiideriä, että onko se suun mukaista vai ei, eikä se maistunut mädille omenille niin kuin monet muut kuivat (englantilaiset) siiderit. Mutta se olikin ihan suomalaista ja Huvilan itse panemaa siideriä (sanotaanko siideristä näin?) ja olutta sai edullisesti 4/6,5€ hintaan lukuun ottamatta paria vahvempaa olutpoikkeusta. Meni ne viimeisetkin vähät rahat hyvään paikkaan ja baarimikollakin oli hauskaa, koska möläyttelen sellaisia "hienon neidin sanontoja" ääneen kuin että kuivat omenasiiderit maistuvat kissanpissille ja että hyvä, ettei poikaystävä halunnut kebabbia, koska nyt ne rahat voi juoda. Ja vielä äidin rahat kaiken päälle.

Tämä on varmaan paras minusta otettu kuva PITKÄÄN aikaan.
Bonuksena patistin poikaystävän ja poikaystävän siskon ottamaan kuvia uudesta kuppikakkumekostani. Pidän kovasti noista terassilla otetuista kuvista, mutta harmittaa, ettei minulla ollut aikaa laittaa tukkaa ennen lähtöä. Oli aika lentävä lähtö, kun piti kymmenessä minuutissa vaihtaa lenkkivaatteista mekkoon ja meikatakin. Onneksi (lyhyt) ilta oli onnistunut ja kotona pääsi sopivasti sitten saunaan hyvän päivän päätteeksi.

Hyvää perjantaita!

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Navy blue dreams - at last!

Viimeinkin! Esittelyssä uusin hankinta mekkojen saralla (ja toinen tulee sitten kun sää ja kuvaaja sallii). Vivien of Hollowayn puuvillasatiininen laivastonsininen unelma, josta otatin poikaystävällä niin monta kuvaa, että joku varmaan pitää minua hirvittävän itserakkaana tämän jättimäisen kuvaparaatin pohjalta. Ja niin kai minä olen, mutta hyvällä tavalla. Enemmän rakastan mekkoani :D
Look on semi-juhlallinen helmien ja korkkareiden kanssa, mutta sanokaa minun sanoneen, että tätä mekkoa aion käyttää joka paikassa, ihan sama kuinka juhlalliselta näytän. Poikkeuksena sääntöön en ehkä porukoiden luona, koska äiti marisisi kuitenkin ja koira karvaisi sen.

Otin kuvia sekä mustalla että valkoisella vyöllä. En tiedä kummasta tyylistä pidän enemmän. Kumpi on teidän mielestänne parempi?
Boob mirage on vahvasti läsnä varsinkin istuessa. Uudet liivit pääsi käyttöön, mutta en tämän mekon kanssa kyllä huomaa mitään eroa tavallisiin liiveihin, koska tämä istui jo valmiiksi kuin unelma. Meinasin ottaa kuvia ilmankin vyötä, mutta näin aurinkoisissa maisemissa voisi vaikuttaa vähän värittömältä ilman.

Ajattelin laittaa tämän mekon 2.8.2014 järjestettäviin kutsujuhliin -89 Savonlinnassa syntyneille lapsille. Kun kutsu saapui muutama viikko sitten postissa, päätin heti mennä niissä toivoissa, että näkisin vanhoja tuttuja. Syntymävuonna saatiin kivat koristelautaset, josta ainakin oma lautaseni killuu porukoiden seinällä tismalleen samassa kohdassa, jossa se on ollut kohta 25 vuotta. Tänä vuonna saamme jonkin sortin mitalit. Tunteepas sitä itsensä oikein tärkeäksi, ihan vain siksi, että on syntynyt!
Uudet korvikset.
Kerta kiellon päälle.
Samaan aikaan kriiseilin, että kun kaikki muut ikäiseni ovat naimisissa, töissä tai heillä on lapsia (tai parhaimmillaan kaikkea kolmea), minä olen työtön, lapseton ja naimaton. No, on minulla ammatti ja avopuoliso, enkä suoraan sanottuna ole vielä valmis äidiksi (menee kahden kuukauden kutjotus pilalle!), mutta hiukan sitä miettii, että jos sattuukin törmäämään vanhoihin tuttuihin, mitä sitä kehtaa itsestään kertoa. Ehkä en kerro mitään, sillä vaikka olen työtön, naimaton ja lapseton, olen sentään fabulous! Ainakin tässä mekossa.

Mekoista puheen ollen, käykää äänestämässä minua Wannaben Summerlook wearing Hell Bunny -kisassa Facebookissa! Osallistuin parilla blogissakin näkyneellä kuvalla, jotka toivon mukaan lukijat tunnistaa.  Jos ette tunnista, niin äänestäkää blogin vierailevaa tähteä Paawoa. Tai sitten meitä molempia.

En itse käytä Facebookia periaatesyistä, mutta mahdollisuus ilmaiseen mekkoon kyllä kiinnostaa aina :D Samoin tykkääjien kesken arvotaan uusi kolttu Hell Bunnyn mallistosta, että muut mekkohirmut nyt asialle ja lätkäistää minulle ääniä sen verran, että heinäkuun loppuun mennessä olen top 10:ssä. Kiitän, kuittaan ja kumarran.